Lasinen lapsuus

Jotta voi ymmärtää ongelmallista alkoholinkäyttöä aikuisena, pitää olla valmis katsomaan taaksepäin ja pohtimaan taustoja sille. Aloitin alkoholin käytön vakituisesti 13-vuotiaana. Nyt aikuisena kun katsoo 13-vuotiaita lapsia, niin ei voi kuin kauhistella, että mitä helvettiä sen ikäinen on tehnyt viikonloppuisin kylillä kännissä?

Olen mun vanhempien ainoa yhteinen lapsi. Äidin puolelta mulla on 6 vuotta vanhempi sisko ja 8 vuotta vanhempi veli, isän puolelta kaksi 9 vuotta vanhempaa veljeä. Mun vanhemmat erosivat, kun olin 3-vuotias. Muistan, että ikävöin aina jompaa kumpaa vanhempaa, riippuen siitä missä olin. Asuin pääasiassa äidillä 10-vuotiaaksi, kunnes halusin muuttaa isälle. Asuin isällä 16-vuotiaaksi, sitten isä kuoli. Muutin aika pian sen jälkeen omilleni opiskelemaan, eikä asiaa sen koommin paljoa käsitelty, edes terapian avulla.

Olen aina ollut todella empaattinen ja aistin helposti muiden tunnetilat ja mukaudun niihin. Lisäksi olen aika miellyttämisenhaluinen. Muistan että meillä ei ollut rahaa ja lama-aika oli meidän perheelle todella vaikeaa. Minusta tuntui pahalta ja halusin auttaa. Kävin kerran noin kahdeksan vuotiaana koulumatkalla kaivamassa Siwan roskiksesta pois heitettyjä leipiä, että edes niistä säästettäisiin. Äiti kuitenkin lohdutti sen jälkeen, että kyllä meillä leipään on rahaa.

Muistan kärsineeni ahdistuksesta koko ikäni. Se mistä se johtuu on yksiselitteisesti vaikeaa sanoa, mutta siitä asti kun mulla on mitään muistikuvia tästä elämästä, mulla on asiasta jonkunlainen kokonaiskäsitys. Muistan että musta tuntui vähän shakkilaudan lähetiltä liikkua kotien välillä. Lapsi yleensä kokee lojaaliutta kumpaakin vanhempaansa kohtaan. Kummankaan luottamusta ei halua pettää, mutta toisaalta pyydettäessä ei myöskään halua jättää asioita tekemättä tai kertomatta. Ahdistuin myös molempien uusista puolisoista, joten ahdistuin molemmissa kodeissa.

Koen myös olleeni jokseenkin yksinäinen lapsi. Sisarukset olivat vähän etäisiä ja sen verran vanhempia, että ihan joka leikkiin ei aina kaveria saanut varsinkaan sen jälkeen kun heistä tuli teinejä. 10-16 vuotiaana olin myös todella paljon yksin kotona aikuisten töiden vuoksi. Töihin lähdettiin ennen mun heräämistä ja kotiin tultiin kun olin jo menossa nukkumaan jos en jo ollut, viikonloppuisinkin tehtiin tosi paljon töitä. Nämä olivat enemmän sääntöjä kuin poikkeuksia. Kyllä mulla kavereita oli, mutta en koskaan oikein tuntenut kuuluvani joukkoon tai mihinkään porukkaan. Sitä pahensi myös se, että jotkut kaverit sanoivat, että heidän vanhempansa eivät halua oman lapsensa leikkivän kanssani. Syytä ei tietenkään lapset tienneet tai ymmärtäneet. Tunsin aina olevani jotenkin väärin tai outo, ihan erilainen ja eri tavalla ajatteleva kuin muut. Mua ahdisti mennä päiväkotiin, kouluun ja koulusta kotiin niin kauan kun pääsin peruskoulusta.

Meillä oli kotona aina alkoholia ja se oli helposti saatavilla. Alkoholinkäyttö oli meidän perheessä normaalia. Ainoat ikävät muistikuvat ihan lapsena on, että joku on ilmestynyt yöllä humalassa meidän ovelle möykkäämään, silloin muistan että pelotti. Sisaruksilta ja mummolta olen myöhemmin kuullut, että meitä on joskus jätetty yksin siksi aikaa kun aikuiset ovat lähteneet, mutta sitä en oikein itse muista. Ei mulle muuten ole jäänyt alkoholia käyttävistä aikuisista mitään ikäviä muistikuvia. Alkoholia käytettiin paljon ja lähes joka viikonloppu, mutta aina oli leppoisaa ja ihmisillä mukavaa. Terapeuttini mukaan se on yksi tekijä miksi olen voinut itsekin ihastua alkoholiin niin paljon, koska olen saanut sen vaikutuksista niin hyvän kuvan.

Osasin teininä myös käyttää hyväksi kahden kodin systeemiä. Siinä missä toisella vanhemmalla ei ollut mitään otetta, toinen oli poissa, hyväuskoinen ja minä hyvä esittämään. Tässä asiassa mulla oli myös liian löysät rajat, koska rippikoulun jälkeen alkoholin käyttö oli toisessa kotona sallittua ja vanhemman läsnäolon kuviteltiin jotenkin hyvittävän se. Vanhemmat selvästikään eivät keskustelleet riittävästi mun asioista keskenään, koska tämä kaikki oli mahdollista. Näin aikuisena musta tuntuu, ettei ketään edes kiinnostanut missä mä menin, vaikka toisaalta tiedän ettei sekään pidä paikkaansa.

Rakastan mun molempia vanhempia tosi paljon ja tiedän, että heilläkin on ollut omat tilanteensa joiden kanssa on pitänyt luovia. Uskon, että molemmat ovat tehneet parhaansa, ja olen aina kokenut olleeni rakastettu. Koen kuitenkin, että hoitamaton ahdistus, yksinäisyys, jonkun asteinen turvattomuus ja riittävien rajojen puute (myös aikuisilla) ovat olleet isoja tekijöitä siinä, miksi olen lapsena ajautunut käyttämään alkoholia.